Yksinkertainen maratoonari myrskyssä

Vihdoin kirjoittelen raporttia siitä minun ekasta maratonista elokuun lopulla. Kyseessä oli Tampereen maraton jota järjestää Tampereen maratonklubi. Tapahtuma kuului Maratonkoulun osallistumismaksuun ja oli tavallaan koulun huipentuma. Voit lukea muita juttujani Maratonkoulusta seuraamalla tägiä #Maratonkoulu

Meillä oli tiukat ohjeet valmistautumiseen ja tankkaukseen valmentajiltamme. Kiitos luoja tiukat ja seikkaperäiset ohjeet, jolloin noudattaminen tai noudattamatta jättäminen oli oma päätös. Epäselvät ohjeet ovat ärsyttäviä, koska silloin jää tilaa tulkinnalle ja silloin homma voi mennä oikein tai väärin vähän sattuman kautta. Riippuu miten hyvin tulkinta on osunut kohdalleen. Itse pyrin tankkaamaan ohjeen mukaan riittävästi, mutta havaitsin tiukan hiilaripainotteisuuden itselleni lähes mahdottomaksi hommaksi. Halusin luottaa omaan kroppaan, että riittävästä täyttöasteesta tulee sellainen möhköfantti-kuvottava-olo ja jätin syömättä täydet maksimit. Kisa-aamuna jostain typerästä syystä päätin tarkistaa ohjeen uudestaan (koska silloinhan ehdin vielä korjata virheeni????) ja huomasin että olin laskenut reilusti väärin ja alakanttiin... Ultimaalinen paniikki ja ahdistus seurasi, yhtään syömistä en pystynyt lisäämään.

Lähdössä oli ilmoisen jännittynyttä tunnelmaa

Noh ei auttanut itku ja hammasten kiristely vaan kamat kasaan ja kisapaikalle. Äitini oli lupautunut huoltajaksi ja huoltajan pestiin kuului myös kuskina toimiminen. Jätin autoon jemmaan "jälkieväät" eli siiderin, pepsin ja suklaata. En oikeasti tiennyt mitä tekisi siinä kohtaa mieli, niin pakkasin vähän kaikenlaista herkkua. Lisäksi varustauduin noin keskiverto lounaan verran maksaneilla geeleillä sekä asemoin merisuolahippusia pieneen nyssykkään suonenvetojen varalle. "Huoltajan kassiin" pistin henkiseksi avuksi itselleni vielä pari extra-geeliä, valmiiksi sekoitettua urkkajuomaa ja köytin mukaan juomapullovyöni. Ohjeistuksen mukaan lähdin ilman tätä ylimääräistä kantamusta, mutta mietin että se on ollut mukanani jokaisella pitkällä lenkillä ja saattaisin ikävöidä tuntemusta lantiolla myöhemmin.

Etsin kisapaikalta yhtä jännittyneissä tunnelmissa olevia juoksukoululaisia ja löysin heitä vinon pinon. Siinä täristessä tuntui kivalta saada valmentajalta vielä selkääntaputtelut ja hyvän matkan toivotukset. Ja sitten se vaan tuli eteen - lähtö.

Alkuverkan tunnelmaa

Äkäisimmät kirmasivat heti kärkeen minun ja Vuokon hakiessa turvallisesti häntäpaikkaa. Me tiedettiin että tänään mennään hiljaa, ihan hipi hiljaa. Tänään ainoa tavoite oli tulla maaliin ja sitä ei estäisi mikään hentomielinen hurjastelu alun kilometreillä. Saatiin pitää häntäpaikkamme ihan rikkumattomasti. Jopa kisan häntäpään varmistajapyöräilijät jossain kohden meidät ohittivat :D

Ekalla kiekalla neljästä oli jo kaatunut ensimmäinen puu myrskyn vuoksi. Voin taata että tätä ennen oli jo lennellyt risuja ja muuta tavaraa pitkin ja osumaakin oli tullut. Ei ollut keli helpoimmasta päästä. Reijo siellä oli puuta ihmettelemässä, mutta ihan käsisahalla ei tilannetta kyennyt auttamaan. Varmistettiin että kukaan ei ollut jäänyt alle alkuperäisessä tilanteessa ja jatkettiin matkaa pienoisen esteosuuden jälkeen.

Siinä kierroksilla kieppuessa käytiin läpi kaikenlaista keskustelua Vuokon kanssa. Välillä oltiin pieniä hetkiä ihan hiljaa. Parhaita keskusteluita osui jonnekin kahdenkymmenenviiden kilometrin paikkeille ja sen jälkeen. Mietittiin muunmuassa että haluttaisiin juoksukaveri Villen pitkät jalat, että niillä kelpaisi matkaa taittaa vauhdikkaasti. Vaan muistettiin myös että ei haluta varsinaisesti Villen jalkoja, mutta yhtä mittavat versiot. Koska millä jaloilla se Ville sitten juoksisi jos me sen jalat omittaisiin? Toki pohdimme myös että ketä sopii moittia omista jaloista ja syyteltiin hetki vanhempia. En kuitenkaan voinut omaa äitiä syytellä kovasti kun hän siellä tuulessa ja tuiskussa kieppui huoltolaukun kanssa koko päivän. Äite <3

the "lounas"

Joka kierroksella oli pakko käydä bajamajassa, vaikka joka kerralla pelotti että entä jos se hyyskä kaatuu tuulessa kun olen siellä sisällä. Enemmän silti pelotti, että entä jos siellä istuessa päähän hiipii ajatus että mitä jos keskeyttäisi. Noh, kumpikaan kauhuskenaario ei toteutunut.

Jossain kolmannella tai toisella kierroksella vastaan käveli paskavatkaamon hujakoilla kaverini joka juoksee ihan mitä vaan ja on kirjoitellut blogiinkin vieraskynän muodossa (ks. Ohjeita aloittelevalle maratoonarille). Hän kääntyi ympäri ja hölkkäili kanssamme muutaman kilometrin kysellen oloja ja fiiliksiä. Muistan ähkäisseeni, etten ole reenannut tällaisessa kelissä. Vastatuuli oli niin vahva että kävellessäkin sykkeet hipoivat maksimialuetta ja jotenkin tuntui ettei juoksusta etenkään tullut yhtään mitään. Puhumattakaan hopeapajujen lehdistä joiden kerroksen läpi piti tossua raahata jatkuvasti. "Ei tällaisia kelejä varten voi treenata. Tää on myrsky jollaisia on ehkä kerran viidessä vuodessa". Niin... Että sellainen keli. Myrsky jolla on oma nimi ja minun eka maraton. The story of my life :D

No sitten sillä viimeisellä kierroksella odoteltiin jo puheissa ja mielissämme sitä kuuluisaa seinää. Siis sitä mistä maraton kuulemma vasta virallisesti alkaa. Hopeapaju oli vetänyt pitkin pituuttaan paskavatkaamon takana kulkevalle polulle noin 32,5km kohdalle. Todettiin että ollaan löydetty se seinä, mutta ei pystytä menemään siitä läpi. Oli pakko kiertää aidan ja lehvistön väliin jääneestä kapeasta taipaleesta. Naureskeltiin seuraavat kaksi kilometria tätä läppää ja taputeltiin toisiamme henkisesti selkään että kun älyttiin kiertää se seinä.

Taistelutoveri Vuokko ja mää

Tuuli oli yltynyt niin kovaksi että lehtien ja pienten risujen sijasta ilmassa lensi vaakana kokonaisia oksastoja. Eikä ihan hiljaa, eikä vältytty osumilta. Auts! Arboretumin reunalle alkoi kerääntyä valokuvaajia ruuhkaksi asti kun tarjolla oli kerrankin useamman metrin kohoavia vesipatsaita. Ne samaiset vesipatsaat oli ne joiden luoman lätäkön läpi juostiin ja roiskeista sai tuulen vihmoman terävän raikkaan suihkun. Oli vähän erilainen kokemus kuin mihin valmistauduin ja mitä odotin....

Ehkä karmein hetki matkalla oli se viimeinen geeli, jossa oli kofeiinia. Sen piti olla suklaan makuinen mutta maku lähenteli pohjaan palanutta kahvia. Geeli oli toki lämmin kuljettuaan koko matkan vyötäröllä mukana. Omnom... Olisin pärjännyt ilmankin, mutta suunnitelmassa sanottiin että tässä kohdassa vedetään kofeiinilla terästetty geeli joten nieleskelin pussin loppuun saakka. Virhe. Seuraavat 2-3km räin ja yskin tuota geeliä takaisinpäin. Lähellä kävi ajatukset näyttävästä kaaressa oksentamisesta jne. Sain vältettyä, mutta raskas hengitys Hatanpäänvaltatien suoralla sai kirvoitettua Vuokosta huolestuneita "pitääkö kävellä hetki" kommentteja. Ei tarvinnut, lähinnä tarvitsi päästä maaliin asti.

No sitten siinä viimeisellä kolmella kilometrilla tuli sellainen ajatus että "ei helvetti, ei voi enää epäonnistua". Ja välittömästi alkoi kurkkua kuristaa ja kyyneleitä puskea silmäkulmiin. Koska oli niin väsynyt fyysisesti niin oli aika työ kerätä niitä takaisin varastoihin ettei puhkea siinä ihan itkemään kerta kaikkiaan. Vaan sitten tuli Ilja vastaan jossain vähän ennen stadionin kaarta ja heitti läpyt ja sanoi jotain tyyppisesti "HEI WAU NAISET, TODELLA UPEAA!!!!" ja sitten se oli vähän sellaista että tuli itku ihan valtoimenaan ja ei voinut mitään. Vielä kentällä vikaa kierrosta kiihdytellessäni kerran keräsin itseni, mutta sitten ne perkeleet, äiti ja mies, olivat linnoittautuneet maaliviivalle. Ja taas tuli uudestaan itku. Äiti/huoltaja hieman panikoitui ja tarjosi urkkajuomaa jota totuuden nimissä en olisi halunnut nähdä ihan hetkeen. Mies kyseli (ihan loogisesti) että miksi itket, kun eihän mihinkään satu? No joo ei sattunut, eikä ollut jano, eikä edes nälkä. Oli vaan sellainen olo että en olis ikinä uskonut ja tässä mä silti seison (teknisesti kyykyssä olin radan pinnassa).

Ei ihan hirveen hajonneella tekniikalla maaliin

Semmonen reissu se sitten oli. Jälkikäteen kipeänä olivat polvet, mutta nekin suhteellisen vähän aikaa. Isompia nirhaumia tai muita taisteluarpia ei jäänyt. Tankkaus oli siis onnistunut kaikesta huolimatta. Enää ei edes itketä aiheen muistelu :D