Testissä Flowpark Tampere

Käytiin syssymmällä tyttöjen kanssa viettämässä tapamme mukaan aktiivinen päivä sekä naurun ja puheensorinan täyttämä ilta yhdessä. Tytöillä tarkoitan naisväestä koostuvaa kaveriporukkaa. Muistin kirjoitella homman blogiin asti vasta nyt kun löysin kuvat arkistoistani. Ehkä elämys oli niin traumaattinen, että aikaa piti kulua... ;)

Näissä astinlaudoissa liikkuivat askeleen paikat villisti alta.

Idea oli alunperin omani. Hirveän hyvä idea se olikin, paperilla. Keuhkoissa pari viikkoa käyntiämme ennen jyllännyt flunssapöpö oli hävittänyt hauiksesta jerkun ja sormista pidon. Usko itseen oli myös heikentynyt jo etukäteen ja katosi lopullisesti jonnekin puiden lehvien sekaan ekalla vihreällä (=sillä helpoimmalla) radalla. Mutta kelataanpas alkuun.

Flowpark sijaitsee Tampereella Varalan mailla, eli puitteet ovat huikeilla näkymillä varustetut. Jo pelkkä maastossa juoksentelu tuo tottumattomalle välähdyksiä elämästä vuoristokauriina. Sen verran on tiukkaa maastonmuotoa koko Varala.

Paikanpäältä pitää vuokrata välineistö; kiipeilyvaljaat ja kypärä. Halutessaan saa ostaa käsineitä ja muuta rekvisiittaa. Toki minä halusin, koska hanskat oli taktisesti jätetty "jonnekin muualle" ja köysissä sekä vaijereissa oli suhteellisen kylmä klangi syksyisen kelin ansiosta. Ostin myös buffin, koska se oli tarjouksessa hanskojen kanssa, ulkona oli kylmä ja siihen voisi sitten tarvittaessa niistää katkerat kyyneleet.

Tuumaustauko kahden köyden risteyksessä. Näkymät oli aika
komeet, asento ehkä aavistuksen epämukava

Aluksi hakojen käyttöä demonstroitiin harjoitteluradalla kouluttajan toimesta. Jokainen sittemmin suoritti tuon radan. Pelotti jo tuossa kohtaa; hakaset eivät auenneet jos remelit olivat jotenkin kierossa ja muutenkin homma ei vaikuttanut kovin sujuvalta meikäläisen tehdessä. Mutta sain hyväksytysti suoritettua intron ja sitten vaan matkaan.

Tässä ollaan menossa sille "no jos nyt vielä sitten yksi rata" osuudelle.

Osa porukkaa oli ollut ajoissa paikalla, ja ekan radan ensimmäisellä esteellä yksi kavereistamme konttaili jälkijoukon päiden päällä mustalla radalla (=sillä vaikeimmalla). Jokainen rata kulkee siis erilaisista esteistä koostuen. Jokainen erillinen "esteosuus" sijoittuu kahden puun väliin. Puissa on välitasanteita joilla voi hengitellä ja harkita että koska uskaltaisi seuraavalle esteelle. Esteosuudet haastavat tasapainoa ja kehonhallintaa. Mitä vaikeampi rata, sitä korkeammalle puihin ne on rakennettu. Korkean paikan kammoa en silti oikein tuntenut ollenkaan, muu selviytyminen vei huomion täysin. Seurueessa koimme, että esteet eivät sinällään vaikeutuneet vaan lähinnä heittäytymistä vaadittiin enemmän vaikeammilla raoilla.

Ensimmäisellä ja helpoimmalla radalla toinen ja kolmas puunväli otti kyllä luulot pois ekakertalaiselta. Ajattelin, että jos tämä tästä vielä vaikeutuu niin minut pitää tulla hakemaan itkien puunlatvasta pois kesken kaiken. Asiaa ei helpottanut gasellin lailla esteitä perässämme tahkoavat 13-vuotiaat neitokaiset...

Ne kuuluisat lavat vaijereiden päällä.

Vastassa oli siis verkko, joka ei ollu alhaalta missään kiinni. Siksipä siinä sivuttain liikkumalla puski jalkojen paino kropan vaakatasoon ja hommassa roikuttiin siis kiinni silkalla sisulla ja käsivoimilla. Reiät verkossa olivat niin pieniä, että koko käsivartta ei välistä saanut ujutettua, joten sormivoimia kysyttiin. Tähän perään oli kahden vaijerin väliin aseteltu "kuormalavoja" 1-1,5m välein. Välissä oli lianoja, joiden avulla näppärästi heilautat itsesi seuraavalle ilmassa vatkaavalle lavalle. Teknisestihän tuon matkan vielä loikkaa, jos saa ponnistaa tasaiselta maalta eikä tarvitsisi puolivälissä alkaa hypätä ylämäkeen. Pääsin perille, ilman että killuin varmistusvermeiden varassa. Vatsalihakset saivat ihan hillittömän treenin kun ylämäkeen ponnistaessa jalat saavuttivat seuraavan lavan, mutta yläkroppa jäi tyhjyyden varaan kellumaan liaanista puristavien käsien varaan. Keskivartalon lihaksista tiukka rutistus ja kyljen kautta kiepsahtaen pehva menosuuntaan ja polvilleen alustalle huohottamaan. Huippua! voisi joku ajatella, mutta juuri tuolla hetkellä minä en näin ajatellut.

Näiden tahtojen ja lihasten taistojen jälkeen helpotti huomattavasti. Oli verkosta muodostuva käytävä, kikkailua puolelta toisella vaijereiden ja puupökkelöiden välistä sekä hyvin lyhyt ja suhteellisen matalalla sijaitseva köysirata jota pitkin laskettiin loppuun. Huh jes!

Laskettiin mansikalla, kuulemma seisten oli paree...

Sitten seurasi pari vähän pahemmaksi rankattua rataa. Eivät olleet maineensa veroisia. Toki kahdesta narusta ruksin muodostava osuus oli aika tiukkaa sellumista puiden latvoissa. Otettiin pidempiäkin tuumaustaukoja kun 100m köysilaskuun piti tiputtautua puolisen metriä tyhjän päälle ja lianiluuppien kanssa piti hakea keinuliikettä samalla edeten luupista toiseen. Kaikesta silti selvittiin elossa.

Keinu keinu tyttö!

Mustalle radalle ei lähdetty porukalla. Se jäi yhden aiemminkin radoilla hilluneen uskalikon hommaksi. Hän aloitti päivän siis tuosta radasta. Me vaan ihailimme :)

Seuraavana päivänä jaloista ja olkapäästä löytyi pari mustelmaa ja ranteita kolotti. Myös syväkyykkyjä oli ilmeisesti tehty, kun pakaroissa ja reisissä hieman tunnahteli. Yllättävän vähillä vaurioilla, taisivat olla enemmän henkistä tyyppiä?

Voinko suositella? Ehdottomasti! Ainakin huikeaa omien rajojen koettelua on tiedossa. Jos ei kestä olla hitain ja huonoin, kannattaa mennä vasta kun on treenannut otelujuutta ja keskivartalon hallintaa vähän pidempään. Kun 13-vuotias lentää ohitsesi kevyesti kuin perhonen voi alkaa harmittaa, vaikka kilpailuhenkinen et olisikaan. Tähän auttaa yhtälailla kamppailevat kaverit, jotka toteavat "emmääkään päässy siitä tolleen". Kavereiden läsnäololle siis ehdoton plussa!