Vieraskynä: Juoksuohjelma ensimmäiselle maratonille (osa 3/3) - Juokse! -kirjan kirjoittajalta

Juoksuvalmentaja juoksukoulusta ja ystäväni Petri Juuti on kirjoittanut kokonaisen kirjan juoksemisesta. Kun vyöllä on kohta 200 maratonia, niin siinä voisi herätä joku pieni epäilyksen siemen että miten on samaan hätään ehtinyt istua niin pitkään että kirja on kirjoitettu. Mutta vertaisarvioitsin ja kommentoin kirjan vedosta, joten kyllä täytyy uskoa että kirja on mies kirjoittanut :) 

Pyysin palkkioksi viiltävistä kommenteistani Petriä kirjoittamaan myös tänne blogiin kirjan aiheista. Sain niin paljon materiaalia, että päädyin jakamaan sen osiin. Tässä on kirjoitussarjan viimeinen osa, jossa Petri käy läpi ohjelman jolla valmistautua ensimmäiselle maratonille. Sopii tämä ehkä myös toiselle ja kolmannelle, jos välissä vierähtää muutama kuukausi laiskottelua :) Löydät kirjoitussarjan ensimmäisen ja toisen osan klikkaamalla tekstilinkkejä. 

Tavoitteena ensimmäinen maraton

Lähde kävelemään. 10 minuutin reippaan kävelyn jälkeen juokse 70 minuuttia. Siirry sitten kävelyyn ja kävele 10 minuuttia. Lenkin pituus kokonaisuudessaan vähintään 90 minuuttia. Toista kolme kertaa viikossa. Kerran viikossa juokse lenkki kovempaa VK-alueella, kerran viikossa pidennä pitkää lenkkiä kohti kolmen tunnin kokonaiskestoa siten, että sykkeet kestävät varmasti PK-alueella. Kävele välillä tarvittaessa niin kauan, että syke laskee alas ja ala sitten taas juosta.

Huom! Joka kolmas viikko korvaa VK-lenkki PK-lenkillä ja samoin pitkä lenkki tunnin PK-lenkillä.

Kun jaksat juosta yhtäjaksoisesti pitkällä lenkillä 140 minuuttia, ala pidentää juoksun osuutta pitkällä lenkillä. Kerran viikossa juokse keskellä lenkkiä kovempaa sen verran kuin hyvin jaksat, älä etsi äärirajoja. Muista kävellä alku ja loppu tästäkin lenkistä. Mikäli sykkeet kestävät PK-alueella alussa ja lopussa juostessa, voit tehdä myös nämä osuudet juosten.

Joskus se on niinkin yksinkertaista kuin lenkkarit jalkaan ja menoksi

Kun jaksat juosta 150 minuuttia yhtäjaksoisesti, lisää vauhtia VK-lenkkiin ja pidennä juoksun osuutta pitkällä lenkillä. Pidä kolmas lenkki niin kevyenä kuin mahdollista, voit kävellä välillä lyhyitä pätkiä sykkeen laskemiseksi. Viikon pitkällä lenkillä kävele ensin reippaasti tai juokse erittäin kevyesti 5-10 minuuttia, ja juokse sitten ensin 150 minuuttia ja seuraavalla kerralla sitten 155 minuuttia, seuraavalla 160 minuuttia aina viisi minuuttia lisää joka toinen viikko, kunnes saavutat 180 minuuttia juoksua yhtäjaksoisesti. Lenkin lopuksi kävele reippaasti 5-10 minuuttia.  Vauhtilenkillä älä juokse täysillä.

Huom! Joka kolmas viikko korvaa VK-lenkki PK-lenkillä ja samoin pitkä lenkki tunnin PK-lenkillä.

Kun olet selvinnyt tavoitteeseen 180 minuutin yhtäjaksoinen juoksu, on sinulla vauhdista riippumatta mainiot edellytykset osallistua ensimmäiseen maratonkilpailuun. Toki voit osallistua niihin jo aikaisemmassa vaiheessa, mutta nyt pohja on jo riittävä kilpailun kannalta.

Viikko-ohjelma:

• ti: 10 min verryttely, 70 min PK-juoksu, 10 min verryttely/kävely yht. 90 min + venyttely ja lihashuolto
• ke: 60 min lihaskunto
• pe: 10 min verryttely, 40 min VK, 10 min verryttely/kävely yht. 60 min + venyttely ja lihashuolto
• su: PK-juoksu 140-180 min, yht. 180 min + venyttely ja lihashuolto

Ohjelma kasvattaa peruskuntoasi ja vauhtikestävyyttä. Pitkä lenkki on nyt avainasemassa, sillä 42,2 kilometriä on haastava matka kovakuntoisellekin ensikertalaiselle. Jopa kolmetuntinen pitkä lenkki tarvitaan maratoniin valmistautumiseen. Pitkän lenkin hyödyt ovat lukuisat. Se  muun muassa parantaa hapenottokykyä, opettaa elimistöä käyttämään kehoon varastoituneita rasvoja energialähteenä, kehittää henkistä kestävyyttä ja lihakset, jänteet ja nivelet tottuvat pitkäkestoiseen suoritukseen ja iskutukseen eli todella suureen määrään jalan iskuja maata vasten.

Juoksuohjelma yhteensä 330 min, plus 60 min lihaskunto

Maanantai	Tiistai	Keskiviikko	Torstai	Perjantai	Lauanta	Sunnuntai
Lepo	10 min verryttely, 70 min PK-juoksu, 10 min verryttely/kävely yht. 90 min + venyttely ja lihashuolto	60 min lihaskunto	Lepo	10 min verryttely, 20 min VK1, 20 min VK2, 10 min verryttely/kävely yht. 60 min + venyttely ja lihashuolto	Lepo	PK-juoksu 140-180 min, yht. 180 min + venyttely ja lihashuolto

Valitse hyvissä ajoin tapahtuma mihin haluat osallistua.

Noin 3-5 viikkoa ennen tapahtumaa juokse pitkä lenkki maratospesiaalina. Valmistaudu siihen jättämällä edellisen viikon pitkä lenkki väliin, korvaamalla viikon VK-lenkki PK-lenkillä, tankkaamalla kaksi päivää ennen hiilihydraatteja, ja pitämällä kolme lepopäivää liikunnasta. 

Lähde maratonspesiaaliharjoitukseen niissä varusteissa, joissa suunnittelet juoksevasi maratonin. Huomioi sää. Testaa myös harjoituksen aikana juoksukisassa tarjottavaa urheilujuomaa ja niitä geelejä tai muita lisäenergioita, joita suunnittelet käyttäväsi. Jos ne eivät toimi maratonspesiaalissa, vaihda toiseen ja testaa seuraavassa maratonspesiaalissa. 

Juokse ensimmäinen tunti maratonspesiaalista PK-alueella vauhtia hieman kiihdyttäen. Tunnin kuluttua kävele kaksi minuuttia ja juo sen aikana. Lähde sitten juoksemaan ja kiihdytä hitaasti vauhtia niin, että olet lopulta selkeästi VK-alueella. Tähtää siihen, että olisit noin VK-alueen puolivälissä tunnin verran. Tunnin kuluttua hidasta kävelyyn muutamaksi minuutiksi ja juo. Kunhan sykkeet ovat laskeneet PK-alueelle, juokse tunti. Tarvittaessa kävele, jotta sykkeet laskevat. Kunhan tämä kolmas tunti on täynnä, on harjoitus ohi. Muista juoda ja syödä mahdollisimman pian harjoituksen jälkeen. 

Valmistaudu hyvin kisaan. Valitse mielellään itseäsi lähellä oleva tapahtuma ensimmäiselle maratonille, jotta vältyt matkastressiltä.  Turvallista matkaa maratonille.

___

Teksti perustuu kirjoittajan 9.6.2018 ilmestyvään vertaisarvioituun teokseen Juokse! Tietokirja juoksijalle ja sellaiseksi haluaville. 15.5.asti ennakkohinta on 29€ osoitteesta petrisjuuti@gmail.com tilattuna. Tämän jälkeen hinta on 49 euroa. 

Juuti on toiminut vastuuvalmentajana yli kymmenessä juoksu- tai maratonkoulussa ja kirjoittanut kymmeniä tietokirjoja ja satoja artikkeleja. Kirja ilmestyy samana päivänä kun hän juoksee 200.maratoninsa.

ps. Voisin ehdottaa Tamperelaisille lukijoilleni Tampere Maratonia 25.8.2018. Pääset ilmoittautumaan ja löydät lisätiedot täältä: http://tamperemaraton.fi/ Tänä vuonna tapahtuma juhlistaa 100 vuotta täyttävää poliisikoulutusta

Puolimaratonilla hallissa - hullujen hommaa?

Kun tätä juoksuporukkaa on tässä kertynyt ympäristöön niin sitä joutuu outoihin ja yllättäviin tilanteisiin. Tällä kertaa se oli syliin tipahtanut hallissa juostavan puolimaratonin osallistuminen. Ja koska ikinä ei voi tietää ellei koita, niin lähdettävähän se oli.

Tiesin että kaverini oli tapahtumaan ilmoittautuneiden joukossa ja hänellä tavoitteena oli kipitellä sunnuntain pitkä lenkki sisällä räntäsateisen kelin sijasta. Samalla toki nauttien hyvästä huollosta sisävessoineen ja suihkumahdollisuudesta tapahtuman jälkeen. Etukäteen spekuloitiin miten "kisatunnelma" vaikuttaisi vauhteihin ja sykkeisiin. Veikkauksemme oli, että pitkää peruskestävyyslenkkiä tuosta tuskin tulisi mitenkään vaan jalka vetäisi lujempaan tahtiin ihan pelkästä kisajännityksestä johtuen.

Oma suunnitelma oli sen sijaan vedellä pihalla joku 15-18km lenkura hiljaksiin hölkötellen, jotta viikkokilometreihin tulisi tolkullinen lisäys ja vauhti säilyisi siellä peruskestävyyden rajojen sisäpuolella. Mutta sitten lauantaina Facebook-ryhmässä silmiin osui ilmoitus ilmaisesta osallistumisesta alkuperäisen osanottajan esteen vuoksi. Ja sitten se lipsahti... Yllättäen ilmoittauduin puolimaratonille seuraavan päivän aamuksi.

Eipä ehtinyt tankata, miettiä varustusta tai mitään muutakaan valmistautumista. Ei ehtinyt oikeastaan myöskään aiheesta stressata. Sen verran organiseerasin että ilmoittelin kisajärjestäjälle oletettavasti myöhästyväni lähdöstä noin 5-10min, koska saavuin paikalle suoraan Fiilis Fitneksen rullakurssin viimeiseltä kerralta. Tämä kävi järjestäjille, ja minulle luvattiin järjestää oma lähtö. Kyllä vaan paikallisissa tapahtumajärjestäjissä on organisointi- ja joustokykyä! Kiitos Tampereen Maratonklubi.

Siellä ne jo kieppuivat kun saavuin mestoille

Pirkkahallin pihassa ei ollut paikan paikkaa ja kyttäilin ylimääräisen 5min josko joku lähtisi pois pihasta. Vihdoin näin tapahtui ja pääsin Pirkkahalliin viisi minuuttia virallisen startin jälkeen. Kamat säilytykseen ja juoksukengät jalkaan ja sitten odottelemaan sitä "omaa lähtöä". Sellainen järjestyi piakkoin ja pääsin pinkomaan muiden mukana ympyrää noin vartti virallisen lähdön jälkeen.  

Kaverilleni oli myös muistettu infota että olin talossa kun saavuin ovesta :) Eli tiedotus ja huolehtiminen pelasi ihan alusta loppuun saakka. Ehkä kotikenttäetuna oman klubin tapahtumassa tällainenkin serviisi oli mahdollinen. Siitä sitten kaverin matkaan ja yhdessä kipiteltiin kierroksia. Vuokko oli ehtinyt seitsemän kierrosta kiertää yksinään, joten luvassa oli itselleni muutama kierros yksinään lopuksi. Myöhemmin kuitenkin "juoksukaveria ei jätetä" hengessä Vuokko veti vain kiekan verran happea oman suorituksen lopuksi ja jäi kiihdyttelemään kanssani omat puuttuvat kierrokset loppukireineen päivineen. On kyllä aikamoinen kaveri siinä minulla!

Ajanottosysteemit olivat käytännössä kahvilla ensimmäinen tunnin verran. Serverillä oli jotain ruuhkaa ja kierrokset eivät päivittyneet näyttöruuduille ajantasaisesti tai ollenkaan. Tilannetta selvitettiin koko ajan ja järjestävät huutelivat kierroslukuja tarvittaessa juoksijoille. Ikävä homma, mutta näitä sattuu. Eipä voinut tietää systeemin heikkouksista (päällekkäiset kisat myös muualla ja hallissa suhteellisen tiuhaan päivittyvät väliajat) ennenkuin koitti. Jatkossa järjestäjät ovat viisaampia. Kun juoksijat radalla alkoivat vähentyä alkoi serveriruuhkakin helpottaa ja kierroksia alkoi päivittyä yksi kerrallaan.

Yhteensä puolimaratonia varten kierroksia piti kiertää 70kpl. Aivan täysin sekopäistä hommaa. Kipität sitä samaa noin 300m rataa 70 kierrosta samaan suuntaan. Noin 250m kohdalla kierrosta sijaitsee huoltopiste, jossa voit pistäytyä vaikka joka kierroksella. Ei haittaa vaikka vahingossa juoksisit ohitse, kun seuraavaan huoltoon on matkaa 300m. Vessamahdollisuuksia on kanssa sen 300m välein, eli eipä tarvitse pidätellä hampaiden kelluessa montaa kilometriä. 

Sykekäppyröitä vrt vautikäppyrät. Pitäisi olla samoissa, vaan ei nyt oikein natsaa.
Lisäksi pitäisi olla pienempiä sykkeitä. Noh, tulipahan kieputtua

Samaan aikaan rataa kiersi myös kokonaista maratonia suorittavia juoksijoita. Heidän lähtönsä oli ollut jo kaksi tuntia aiemmin, eli tovin olivat radalla kieppuneet ennen meitä puolimaratoonareita. En ole varma kumpaan porukkaan kuuluneita juoksijoita nuo olivat, mutta monella alkoi olla tunnin jälkeen sellainen kropan kaari että pystyi päättelemään mihin suuntaan rataa kierrettiin. Hillittömän näköistä sisäkaarteeseen "nojaamista" oli ilmoilla useammallakin juoksijalla. 

Mietittiin Vuokon kanssa että tuleeko hallissa keskeytettyä helpommin vai vaikeammin kuin ulkona maastossa juostavissa kisoissa. Ajateltiin että homman sekopäisyyden vuoksi saattaa kasetti hajota ja juoksu loppua hyvinkin lyhyeen, kun mitään uutta stimulusta ei ympäristö tarjoa ensimmäisen 300m taivalluksen jälkeen. Jatkuva ruuhka voi myös olla yksi mikä alkaa syödä hermoja? Eli kun nopeat juoksijat ohittavat kerta toisensa jälkeen niin heitä saattaa sapettaa edessä jatkuvasti tumpeloivat hitaammat etenijät sekä ohiteltavan itsetuntoa syö jatkuvasti ohitse änkevät kilpakiiturit. Lisäksi keskeyttäminen on helppoa, ja sen voi tehdä koska vaan, eikä "raatoautoa" tarvitse odotella. Toisaalta nuo samat syyt voivat johtaa siihen ettei tule keskeytettyä niin helposti. Voi aina ajatella että "kiva kun ympärillä on muitakin", reitti on selkeä ja hyvin merkitty sekä aina lopettamisen hiipiessä mieleen voi ajatella että "koittaa vielä yhden kiekan" ja miettii sitten lisää. 

Me mietittiin keskeytyksen tai loppuun asti viedyn suorituksen logiikkaa, mutta ei kyllä itse mietitty hetkeäkään että keskeytettäisiin. Sykkeet karkasi heti alusta lähtien vauhtikestävyysalueelle, joten peruskestävyyslenkkiä ei tuosta saanut tekemälläkään. Toisaalta, tuo alue ei musta tunnu kovin pahalle vaan vauhtia on helppo ylläpitää koko matka. Ja siis juoksinhan minä oman kokonaisen maratonini maksimialueelle sijoittuvalla keskisykkeellä. Ehkäpä minun sykkeet on vaan kovin oudot? 

Nippa nappa kolmen tunnin alle tuli kipiteltyä, eli vauhti ei huimannut päätä vaikka ringissä kieppuminen hieman sitä tekikin. Huolto pelasi ja jalat toimivat loppuun saakka. Juoksijan polven ongelmat alkavat osaltani olla takanapäin ja siitä kiitos osaavalle fyssarilleni Eero Hyväriselle Fysiossilla.

Yksinkertainen maratoonari myrskyssä

Vihdoin kirjoittelen raporttia siitä minun ekasta maratonista elokuun lopulla. Kyseessä oli Tampereen maraton jota järjestää Tampereen maratonklubi. Tapahtuma kuului Maratonkoulun osallistumismaksuun ja oli tavallaan koulun huipentuma. Voit lukea muita juttujani Maratonkoulusta seuraamalla tägiä #Maratonkoulu

Meillä oli tiukat ohjeet valmistautumiseen ja tankkaukseen valmentajiltamme. Kiitos luoja tiukat ja seikkaperäiset ohjeet, jolloin noudattaminen tai noudattamatta jättäminen oli oma päätös. Epäselvät ohjeet ovat ärsyttäviä, koska silloin jää tilaa tulkinnalle ja silloin homma voi mennä oikein tai väärin vähän sattuman kautta. Riippuu miten hyvin tulkinta on osunut kohdalleen. Itse pyrin tankkaamaan ohjeen mukaan riittävästi, mutta havaitsin tiukan hiilaripainotteisuuden itselleni lähes mahdottomaksi hommaksi. Halusin luottaa omaan kroppaan, että riittävästä täyttöasteesta tulee sellainen möhköfantti-kuvottava-olo ja jätin syömättä täydet maksimit. Kisa-aamuna jostain typerästä syystä päätin tarkistaa ohjeen uudestaan (koska silloinhan ehdin vielä korjata virheeni????) ja huomasin että olin laskenut reilusti väärin ja alakanttiin... Ultimaalinen paniikki ja ahdistus seurasi, yhtään syömistä en pystynyt lisäämään.

Lähdössä oli ilmoisen jännittynyttä tunnelmaa

Noh ei auttanut itku ja hammasten kiristely vaan kamat kasaan ja kisapaikalle. Äitini oli lupautunut huoltajaksi ja huoltajan pestiin kuului myös kuskina toimiminen. Jätin autoon jemmaan "jälkieväät" eli siiderin, pepsin ja suklaata. En oikeasti tiennyt mitä tekisi siinä kohtaa mieli, niin pakkasin vähän kaikenlaista herkkua. Lisäksi varustauduin noin keskiverto lounaan verran maksaneilla geeleillä sekä asemoin merisuolahippusia pieneen nyssykkään suonenvetojen varalle. "Huoltajan kassiin" pistin henkiseksi avuksi itselleni vielä pari extra-geeliä, valmiiksi sekoitettua urkkajuomaa ja köytin mukaan juomapullovyöni. Ohjeistuksen mukaan lähdin ilman tätä ylimääräistä kantamusta, mutta mietin että se on ollut mukanani jokaisella pitkällä lenkillä ja saattaisin ikävöidä tuntemusta lantiolla myöhemmin.

Etsin kisapaikalta yhtä jännittyneissä tunnelmissa olevia juoksukoululaisia ja löysin heitä vinon pinon. Siinä täristessä tuntui kivalta saada valmentajalta vielä selkääntaputtelut ja hyvän matkan toivotukset. Ja sitten se vaan tuli eteen - lähtö.

Alkuverkan tunnelmaa

Äkäisimmät kirmasivat heti kärkeen minun ja Vuokon hakiessa turvallisesti häntäpaikkaa. Me tiedettiin että tänään mennään hiljaa, ihan hipi hiljaa. Tänään ainoa tavoite oli tulla maaliin ja sitä ei estäisi mikään hentomielinen hurjastelu alun kilometreillä. Saatiin pitää häntäpaikkamme ihan rikkumattomasti. Jopa kisan häntäpään varmistajapyöräilijät jossain kohden meidät ohittivat :D

Ekalla kiekalla neljästä oli jo kaatunut ensimmäinen puu myrskyn vuoksi. Voin taata että tätä ennen oli jo lennellyt risuja ja muuta tavaraa pitkin ja osumaakin oli tullut. Ei ollut keli helpoimmasta päästä. Reijo siellä oli puuta ihmettelemässä, mutta ihan käsisahalla ei tilannetta kyennyt auttamaan. Varmistettiin että kukaan ei ollut jäänyt alle alkuperäisessä tilanteessa ja jatkettiin matkaa pienoisen esteosuuden jälkeen.

Siinä kierroksilla kieppuessa käytiin läpi kaikenlaista keskustelua Vuokon kanssa. Välillä oltiin pieniä hetkiä ihan hiljaa. Parhaita keskusteluita osui jonnekin kahdenkymmenenviiden kilometrin paikkeille ja sen jälkeen. Mietittiin muunmuassa että haluttaisiin juoksukaveri Villen pitkät jalat, että niillä kelpaisi matkaa taittaa vauhdikkaasti. Vaan muistettiin myös että ei haluta varsinaisesti Villen jalkoja, mutta yhtä mittavat versiot. Koska millä jaloilla se Ville sitten juoksisi jos me sen jalat omittaisiin? Toki pohdimme myös että ketä sopii moittia omista jaloista ja syyteltiin hetki vanhempia. En kuitenkaan voinut omaa äitiä syytellä kovasti kun hän siellä tuulessa ja tuiskussa kieppui huoltolaukun kanssa koko päivän. Äite <3

the "lounas"

Joka kierroksella oli pakko käydä bajamajassa, vaikka joka kerralla pelotti että entä jos se hyyskä kaatuu tuulessa kun olen siellä sisällä. Enemmän silti pelotti, että entä jos siellä istuessa päähän hiipii ajatus että mitä jos keskeyttäisi. Noh, kumpikaan kauhuskenaario ei toteutunut.

Jossain kolmannella tai toisella kierroksella vastaan käveli paskavatkaamon hujakoilla kaverini joka juoksee ihan mitä vaan ja on kirjoitellut blogiinkin vieraskynän muodossa (ks. Ohjeita aloittelevalle maratoonarille). Hän kääntyi ympäri ja hölkkäili kanssamme muutaman kilometrin kysellen oloja ja fiiliksiä. Muistan ähkäisseeni, etten ole reenannut tällaisessa kelissä. Vastatuuli oli niin vahva että kävellessäkin sykkeet hipoivat maksimialuetta ja jotenkin tuntui ettei juoksusta etenkään tullut yhtään mitään. Puhumattakaan hopeapajujen lehdistä joiden kerroksen läpi piti tossua raahata jatkuvasti. "Ei tällaisia kelejä varten voi treenata. Tää on myrsky jollaisia on ehkä kerran viidessä vuodessa". Niin... Että sellainen keli. Myrsky jolla on oma nimi ja minun eka maraton. The story of my life :D

No sitten sillä viimeisellä kierroksella odoteltiin jo puheissa ja mielissämme sitä kuuluisaa seinää. Siis sitä mistä maraton kuulemma vasta virallisesti alkaa. Hopeapaju oli vetänyt pitkin pituuttaan paskavatkaamon takana kulkevalle polulle noin 32,5km kohdalle. Todettiin että ollaan löydetty se seinä, mutta ei pystytä menemään siitä läpi. Oli pakko kiertää aidan ja lehvistön väliin jääneestä kapeasta taipaleesta. Naureskeltiin seuraavat kaksi kilometria tätä läppää ja taputeltiin toisiamme henkisesti selkään että kun älyttiin kiertää se seinä.

Taistelutoveri Vuokko ja mää

Tuuli oli yltynyt niin kovaksi että lehtien ja pienten risujen sijasta ilmassa lensi vaakana kokonaisia oksastoja. Eikä ihan hiljaa, eikä vältytty osumilta. Auts! Arboretumin reunalle alkoi kerääntyä valokuvaajia ruuhkaksi asti kun tarjolla oli kerrankin useamman metrin kohoavia vesipatsaita. Ne samaiset vesipatsaat oli ne joiden luoman lätäkön läpi juostiin ja roiskeista sai tuulen vihmoman terävän raikkaan suihkun. Oli vähän erilainen kokemus kuin mihin valmistauduin ja mitä odotin....

Ehkä karmein hetki matkalla oli se viimeinen geeli, jossa oli kofeiinia. Sen piti olla suklaan makuinen mutta maku lähenteli pohjaan palanutta kahvia. Geeli oli toki lämmin kuljettuaan koko matkan vyötäröllä mukana. Omnom... Olisin pärjännyt ilmankin, mutta suunnitelmassa sanottiin että tässä kohdassa vedetään kofeiinilla terästetty geeli joten nieleskelin pussin loppuun saakka. Virhe. Seuraavat 2-3km räin ja yskin tuota geeliä takaisinpäin. Lähellä kävi ajatukset näyttävästä kaaressa oksentamisesta jne. Sain vältettyä, mutta raskas hengitys Hatanpäänvaltatien suoralla sai kirvoitettua Vuokosta huolestuneita "pitääkö kävellä hetki" kommentteja. Ei tarvinnut, lähinnä tarvitsi päästä maaliin asti.

No sitten siinä viimeisellä kolmella kilometrilla tuli sellainen ajatus että "ei helvetti, ei voi enää epäonnistua". Ja välittömästi alkoi kurkkua kuristaa ja kyyneleitä puskea silmäkulmiin. Koska oli niin väsynyt fyysisesti niin oli aika työ kerätä niitä takaisin varastoihin ettei puhkea siinä ihan itkemään kerta kaikkiaan. Vaan sitten tuli Ilja vastaan jossain vähän ennen stadionin kaarta ja heitti läpyt ja sanoi jotain tyyppisesti "HEI WAU NAISET, TODELLA UPEAA!!!!" ja sitten se oli vähän sellaista että tuli itku ihan valtoimenaan ja ei voinut mitään. Vielä kentällä vikaa kierrosta kiihdytellessäni kerran keräsin itseni, mutta sitten ne perkeleet, äiti ja mies, olivat linnoittautuneet maaliviivalle. Ja taas tuli uudestaan itku. Äiti/huoltaja hieman panikoitui ja tarjosi urkkajuomaa jota totuuden nimissä en olisi halunnut nähdä ihan hetkeen. Mies kyseli (ihan loogisesti) että miksi itket, kun eihän mihinkään satu? No joo ei sattunut, eikä ollut jano, eikä edes nälkä. Oli vaan sellainen olo että en olis ikinä uskonut ja tässä mä silti seison (teknisesti kyykyssä olin radan pinnassa).

Ei ihan hirveen hajonneella tekniikalla maaliin

Semmonen reissu se sitten oli. Jälkikäteen kipeänä olivat polvet, mutta nekin suhteellisen vähän aikaa. Isompia nirhaumia tai muita taisteluarpia ei jäänyt. Tankkaus oli siis onnistunut kaikesta huolimatta. Enää ei edes itketä aiheen muistelu :D

Rasituksen lisäämisestä ja progressiivisesta harjoittelusta - Miksi, milloin, kuinka paljon?

Kokeilin taasen vanhaa totuutta "Suutarin lapsella ei ole kenkiä" käytännössä... Eli olin 2,5 viikkoa reissussa jossa tein vain ihan pakollisen ylläpitotreenin ja palattuani takaisin jatkoin treeniohjelmaa siitä mihin jäin ennen lomaa. Jotta homma olisi mennyt täydellisesti myöskin muistin pantata treenit ajoittumaan pääosin viikonloppuun, eli peräkkäisille päiville.

Ennen lomaa on juostu Maratonkoulun ohjeiden mukaisesti 3-4 lenkkiä viikkoon maltillisilla kilometreilla. Noin 5-7km lenkkejä ja yksi pidempi lenkki rauhallisesti n.15km pituisena. Kun lähdön aika koitti tuli perinteinen paniikki "muun elämän suhteen" ja reissua edeltävällä viikolla ei sitten juostukaan ollenkaan. Reissun jälkeen meni vähintään puolisen viikkoa että pääsin takaisin "arjen kulmaan kiinni". Näin ollen yhteensä sain aikaiseksi kuukauden verran juoksutonta aikaa.

Ylläpitolenkki helteisessä kelissä, hyvin hidas ja lyhyt pyrähdys.

Tärkeä osa treenejä lomalla oli syöminen... Ei nosta aerobista kuntoa sitten mitenkään :)

Kun treenit sitten vihdoin pääsi starttaamaan olin intoa täynnä ja ylitin valtaisasti sen mihin keho olisi kyennyt juuri silloin. Ennen reissua viikkokilometrit heiluivat jossain 30-40km hujakoilla ja sitten tästä tyylikkäästi kuukauden tauon jälkeen jatkettiin noin 35-45km "+10% joka neljäs viikko"-nostosääntöä noudattaen. Parin viikon jälkeen alkoi väsymys olla aika kova, eikä lenkit maistuneet enää yhtään. Yleisin liian kovasta harjoittelun lisäämisestä taitaakin olla se ettei tee mieli treenata. Jos taas homman tekee maltilla, jää aina pieni nälkä tehdä lisää ja tuloksia tulee, treeni on "helppoa".

Kotosuomen lumessa lenkillä helmikuussa vielä kulki ihan okei.

Mitä sitten olisi pitänyt tehdä? Ohjeiden mukaisesti viikkokilometrimäärää saisi lisätä maksimissaan 10% kerrallaan ja vain joka neljäs viikko. Eli 35km saisi nostaa 38,5km ja tästä seuraavassa kuussa noin 42km matkaan viikossa. Lisäys tulisi tehdä yleensä muutamaan lenkkiin, eikä posauttaa sitä pitkiksen perään automaattisesti kaikkea. Näin harjoitus jakaantuisi tasaisemmin. Välttämättä harjoituksiin käytetty aika ei aina kasva koska samalla kun treenaa niin vauhdit voivat kasvaa juuri sen verran, että tavallaan harjoituksiin kuluva aika pysyy vakiona.

Eli hyvin meni... tavallaan. Käytännössä lopputulos oli takapakin ottaminen, kun ei kertakaikkiaan jaksanut ja sitten uudestaan alusta maltillisemmin. Taukoihin, riippumatta niiden syystä, kuuluu aina rauhallinen aloittaminen ja mieluummin piirun alempaa kuin taukoa edeltänyt taso. Näin varmistetaan ettei esim. sairaustapauksissa rasiteta kehoa uudestaan sairaaksi vaan annetaan sen tottua treenirasitukseen rauhassa. Joskus sellainen ravisteleva treeni on ihan hyväksi, mutta tavaksi tai kuukausien treenimenetelmäksi siitä ei ole. Hiljaa hyvä tulee, tässäkin tapauksessa. Oikotietä onneen ei valitettavasti ole.

Pirkan hölkässä ekaa kertaa

Koska juoksutovereita on tullut ihan hullusti lisää juoksukoulun myötä on lisääntynyt myös tuo juoksutapahtumiin ilmoittautumisen määrä. Niinpä päädyin Pirkan hölkälle Vuokon kanssa kirmailemaan. Lähtö oli hyisenä sunnuntai-aamuna klo:7.00. Huh! Kaikkeen sitä ihminen lähteekin.

Metsää ja enemmän metsää tarjolla. Varjossa viileää, auringossa juuri parasta.

Olimme ostaneet ilmoittautumisen yhteydessä bussikuljetuksen ja keittolounaan. Siis maalialueelle auto parkkiin, juoksukamat niskaan ja bussijonoon. Jäädyttiin pystyyn ja mietittiin miten lähdettiin niin pienillä varusteilla matkaan. Vaan kyllä ne olivat ihan oikeat vermeet, kun matkaan vihdoin päästiin pari tuntia myöhemmin. Sitä ennen olisi ollut tosin viisautta ottaa reppu ja päällivaatteita mukaan. Repun olisi saanut sitten kuljetukseen rekkaan. Noh, ensi kerralla sitten!

Taukopaikalta lähtiessä tiesi aina kuinka paljon matkaa oli seuraavalle tauolle. Hyvät kyltit oli.

Kelatkaa nyt näitä maisemia... Sielu lepäsi (jalat eivät)

Lähtöä ennen yhytettiin itsemme Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 ryhmän aktiivien kanssa ryhmäkuvasta. Hauska Facebook yhteisö, jossa ei ole mielensäpahoittajia, tai he ovat tosi hiljaa :) Vuokolla oli ryhmän paita näkyvissä, niin meidät tunnistettiin helposti ja päästiin yhteiskuvaan.

KPK24/7 jengi lipun äärellä

Jäätävissä oloissa koitettiin vielä kertaalleen käydä vessassa, jonka jonot olivat äityneet melkoisiksi. Ehdittiin nippa nappa starttiin ja aikaa jäi vain kolmisen minuuttia odotella lähtölaukausta. Sitten matkaan. Tässä polkujuoksutapahtumassa on se hölmö puoli että ekat 3km on asfalttia. Ja aikas pienestä rakosesta mennään isolla massalla urheilukentän porteista ulos. Alussa vauhti oli ihmismassassa hoipakkaa menoa tällaiselle hitaalle taapertajalle, mutta hölkättiin pois kun kerran tossu oli syönnillänsä.

"Pitkospuita" välillä, hienoisessa kohmeessa joten liukasta oli.

Taukopaikan vilskettä

Oli tarkoitus että Jyväskylän Finlandia maratonilla juostun puolikkaan ärsyttämä polvi olisi jo levossa toipunut entiselleen, mutta toisin kävi. Heti 200m jälkeen alkoi polven sivussa tuntua viiltävää kipua, joka ei siitä sitten poistunutkaan. Kun päästiin ensimmäiselle hiekkatielle olin jo ajat sitten tiputtanut kävelyksi ja toivonut että polvi siitä tointuisi. Pehmeä alusta tuntui ihan hyvälle, joten juoksua jatkettiin ja auttoi se käveleminenkin niin että polveen ei ihan heti sattunut kovemmin. Noin seitsemänteen kilsaan asti tultiin hölkäten, mutta sitten oli pakko vaihtaa pysyvästi kävelyyn.

Noh hyvässä seurassa ja suorastaan upeassa kelissä tämä ei oikeastaan harmittanut. Huollossa oli lämmintä mustikkakeittoa ja iloisia ihmisiä. Reitti oli todella kaunis ja pääasiallisesti mentiin metsässä polulla. Seura oli mitä parhain, eikä esittänyt minkään asteista paheksuntaa siitä, että nyt hölkästä tulikin kävelyreissu.

Parasta A-ryhmää seurana :)

Jälkikäteen ajatellen oli maailman typerin veto rykiä homma maaliin asti kipeästä polvesta huolimatta. Ei se meinaan ainakaan auttanut tuota vaivaa paranemaan... Maanantaina kuuntelin ripityksen lääkäriltä, otettiin röntgenkuvat varmistaaksemme että kyseessä ei ole rasitusmurtuma polvessa ja hommasin muutamalle ohjaamalleni tunnille sijaisen. Ei ollut rasitusmurtuma, mutta kipu oli riittävä että olisi voinut olla. Syynä lienee kiristävä iliotibiaalinen kalvo, eli reiden ulkosyrjällä oleva rakenne. Sitä hoidettiin hieronnalla ja levolla ja kohta otan visiitin Askel-klinikoiden fyssarin pakeille, jossa selvitellään mikä se askelvirhe on jonka ansiosta tilanne on syntynyt.

Vaikkakin homma oli aikas tuskaisaa, niin reissu oli upea. Menen taatusti uudestaan tulevana vuonna ja fiksummin valmistautuneena. Keitto maalissa oli jokaisen pennin arvoista, mutta jatkossa otan rahaa mukaan lettujen ja kahvin toivossa :)

Maratonkoulussa osa 3 - Tekniikkareeniä pomppien ja koikkelehtien

Läksin Tampereen maratonkoulun järjestämään juoksukouluun tavoitteenani taittaa maraton tai ainakin puolikas kesän 2016 päätteeksi. Miksi mennä kouluun, jos pitäis osata jo? No siksi että valmentaja tarvitsee valmennusta itsekin. Ulkopuolinen näkee paremmin ja ryhmäpaine tsemppaa eteenpäin.

Itsehän missasin edellisen kokoontumisen maaliskuussa, koska oleilin Thaimaan auringon alla ja osin myös meren pinnan alapuolella. Reenit olivat... noh luvalla sanoen olemattomat ja reissulta palattua "on ollut kaikenlaista". Siksipä pienin pelonsekaisin tunnelmin marssin huhtikuun tapaamiseen kuulemaan oletettavasti kunniani valmentajiltani.

Alkuun oli pieni motivointipuhe siitä kuinka juosta pitää kelissä kuin kelissä. No ei ole oikeastaan kelistä ollut kiinni minun juoksemattomuuteni. Oikeasti on oltu niin pirun pitkään töissä, että ulkona on ollut jo pimeää ja sitten on vaan suorastaan pelottanut lähteä yksin sinne hölkkäämään. Samaan aikaan kun on pimeää alkaa olla sitten jo tosi ilta, ja omaa yön aikaista palautumista iltatreenit todellakin heikentävät. Ja kun se palautuminen ei muutenkaan ole erikoisen hyvää niin... noh olen preferoinut nukkumista juoksemisen sijaan. Eikä ole mitään hyviä tekosyitä kuten lapsia tms. Ihan itse olen mahdottomat päivät tehnyt, ei ole kukaan pakottanut.

Ryhtiliike on jo aluillaan, ilmoittauduinhan minä kesäkuun puolivälissä juostavalle puolimaratonille... Että on syytä alkaa kipittää että selviää siitä elossa. Ja on minut jo houkuteltu muuttamaan maratonkoulun päätteeksi juostava matka kokonaiseksi maratoniksi. Aluksi emmin puolikkaan ja kokonaisen välillä että kummankohan vetäisin. Noh, sen voi vielä vaihtaa viikkoa ennen maraa toiseksi jos tilanne tuntuu vaativan...

Motivointihomman jälkeen lähdettiin pihalle erilaisia tekniikkaharjoituksia tekemään. Ilja ja Kati Kuntoritareilta vetivät hommaa. Alkuun Nautiskelija lenkin lenkittäjät vetivät meille alkuverkan, eli rauhaisaa hölkkää korttelin ympäri vartin verran. Sitten kehiin polvennostojuoksua, kuopaisuja ja nopeusleikittelyitä.

Polvennostojuoksussa en oikein päässyt jyvälle monessakaan kohtaa. Tuntui että jalat eivät tottele ja gasellin lailla tanssahteleva Kati pitkine raajoineen tuntui ihan hurjalta taiturilta. Ehkäpä yli viiden minuutin treenillä minustakin saisi edes jotain irti, mutta näin ekalla kerralla meni ihan kihertämiseksi kun mietin miten tyhmältä mahtoi eteneminen näyttää. Osasin kyllä ihan hyvin polvennostokävelyn!

Kuopasuissa yhdistettynä polvennostoihin ja pieneen pomppuhyppyyn meni kyllä kaikki uskottavuus meikäläisen raajojen hallinnasta. Ai että tämä oli se tärkein homma juoksussa? Ja minä en osaa sitä ollenkaan... Köh... Hmm.. Voihan... Noh... Eikä siitä sitten sen enempää.

Askelkyykkykävelyt osaan teknisesti, mutta kyllä se yksikin katulampun välikkö on kuulkaa pirun pitkä matka taitettavaksi. Mutta salillakin olen käynyt aika hintsusti reissun jälkeen, että ehkä voimattomuus selittyy osin sillä. Nyt vaan reeniä niin homma lähtee aukeamaan.

Tehtiin myös jalat suorina pökkelöinä eteenpäin vieden olevaa juoksua. Jännä tunne kun jalat vetävät sinua eteenpäin. Meni aika lujaa! Vauhdin hurmaa. Perään sitten sprinttejä ja lennosta vauhdin vaihto hitaaseen hölkkään ja kiihdytys takaisin maksimivauhtiin. Tässä kohtaa rivit hajosivat ja kaverit pinkoivat minusta ohitse oikealta ja vasemmalta. Ei tällä varrella ja räjähtämättömällä etanan nopeudella pärjätty siinä kisassa muita kuin itseään vastaan, mutta sehän tässä hommassa on ihan riittävästi. Itseäni varten treenaan ja teen tätä juttua. Joten ihan sama mitä muut tekee tai sanoo vai mitä?

Lopuksi juostiin muutama kierros rauhallista tahtia ympäri pihaa. Valmentajat hajaantuivat reitin varrelle huutelemaan vinkkejä mahdollisista korjausliikkeistä. Katseen pitäminen edessä ja ylös on minun vaikeuteni, mutta kun sen tiedostaa sen voi korjata.

Suihku ja sauna Kalevan uimahallilla ja sitten tekniikkahommia paperilla esitettynä. Katsottiin vähän kuvattuja videoita läpi myös. Tärkein oppimani asia, jota ajattelin tulevilla lenkeillä vähän testata, oli takapotkun hyödyntäminen. Ilja kertoi että siinä kohtaa kun maratonia on jäljellä 10km ja tuntuu että kaikki jerkku on jaloista käytetty voi siirtyä käyttämään pohkeita. Ponnistaa jalkaa työntämällä väsymättömillä lihaksilla eteenpäin. Usein siis vaan löysästi tuodaan jalka eteenpäin, mutta jos puskee ja työntää pohkeella voimakkaasti voi aktivoida lisää energiaa käyttöönsä. Saattaa alkaa taas kulkea ja homma maistua hymyn kera.

Päivän päätteeksi kokoonnuttiin omien valkkujen kera pienryhmään. Otin kontolleni pienet nuhteet kilometrien vähyydestä, mutta sain tsemppejä omalta ryhmältä. Sovittiin yhteisiä treenejä ja jopa cooperin testi. Hyvä tästä tulee. Nyt vaan hihat käärien ja mastoon viipottamaan tihenevällä tahdilla.

Sunnuntaipitkiksen taikaa - seurassa ja ilman

Nyt kun tosiaan on testattu kunto ja keskinkertaiseksi se havaittu se merkitsee reeniä matalilla sykkeillä ja pitkillä kestoilla. Maratonkoulun oman ryhmän ohjelmissa on merkattu sunnuntaille ne pidemmät PK1 alueen lenkit (7-15km). Olen niitä sitten koittanut suorittaa seurassa ja keskenäni.

Sunnuntai on tosi hyvä päivä juosta, koska silloin on aikaa juosta päivänvalossa ja olen itse todennut että viikon rasituksista on ehtinyt palautua. Jos pääsee jalkeille ennen puoltapäivää, ehtii tehdä muitakin sunnuntaijuttuja.

Nautiskelijoiden lenkki on Tampereen Maratonklubin oma "salaseura". Homma sisältää juoksuseuraa, vauhtitakuun (max. 9min kilsoja, ei yhtään nopeampaa) ja päälle suihkun & saunavalikoiman Edenin tiloissa. Eikä maksa mitään, paitsi klubijäsenyyden tai juoksukoululais statuksen.

Toissaviikon sunnuntaina syöksyin testaamaan tätä riemua. Teki tiukkaa nousta viikonloppuna niin että ehdin kymmeneksi Edenin takapihalle, mutta taistelin itseni paikalle. Pikainen puhelinkonsultaatio ja yksi valmentaja kävi noutamassa ohjeet surkeasti lukeneen eksyneen lampaan Edenin parkkipaikalta. Palvelu siis ainakin pelasi.

Matka suoritettiin etapeissa, koska mukana oli niin paljon meitä juoksukoululaisia. Meidän tavoitteisiin ja treeniohjelmaan ei sopisi 20km kertalenkki, joten juostiin pienempiä matkoja, mutta useampia. Ensimmäinen etappi oli pisin pätkä, 7km. Sykkeet kohoilivat normaalia korkeammiksi, koska Nokia kunnossapito ei ollut ehtinyt auraamaan kaikkia kärripolkuja. Asiaa auttoi se, että juoksin noin viiden juoksijan takana, joten "latu" oli edelläni jo vähän tamppaantunut. Seitsemän kilsan taipaleen jälkeen pissatauko kaikille halukkaille ja seuraavaksi 4km lenkki.

7km lenkin pääpiirteet (kartta lainattu maratonklubin sivuilta)

Kun palattiin tuolta 4km lenkiltä otettiin taas pikainen tauko ja ainakin yksi kaukaa viisas vaihtoi kuivat lenkkarit. Lumi meinaan on märkää, ja tässä kohtaa reissua omat sukat olivat ainakin likomärät vaikka lenkkareissa joku kalvo onkin. Harmitti etten älynnyt ottaa vaihtokenkiä :/ Sitten vielä tallustettiin 2km lenkki molempiin suuntiin kiertäen.

Seuraavalla tauolla minä totesin sykkeiden karkaavan ja matkankin olevan suunnilleen tässä oman kuntotason mukaan. Kehotettiin jäämään matkasta heti kun oma mitta oli täynnä. Minun oli tässä. Saunaan vei tieni. Edenin höyrysaunassa pari venyttelyliikettä ja sitten kotia kohden.

Viime viikolla juoksentelin sitten itsekseni, koska Nautiskelijoiden lenkkiporukan vetäjät olivat poissa maasta. Reijo Tokiossa ihan maratonia juoksemassa, eli isot kunnioitukset siihen suuntaan. Laitoin samaa hetkeen uuniin lampaan paistin tarkoituksena hauduttaa sitä yhteensä seitsemän tuntia, joten reitti piti suunnitella niin että pääsin vähintään tunnin välein käymään kotona tarkastamassa että lammas pärjäsi.

Ensimmäisen kiekan kiertelin Ahlmanin peltojen viertä ylämäet pääosin kävellen. Tuntui hassulta juosta pitäen sykkeet jossain 120 pinnassa. Tuntui että eihän se ole urheilua jos ei tule hiki tai ei hengästy. Mutta näin se vaan oli, että sitä tahtia piti juosta kuntotestin mukaan. Matkaa kiekalle tuli noin viitisen kilometria.

Toisella kiekalla lähdin Turtolan ja Kaukajärven suuntaan kävelyteitä hölkkäämään. Siihen asti meni hienosti kun aurinko vielä paistoi ja tavallaan matka oli lievää alamäkeä koko ajan. Sitten aurinko laski, jotenkin tuli jäätävän kylmä ja kun joku pieni hiki oli pintaan hiipinyt alkoi tulla vilu. Kiristin tahtia ja 9min/km vauhdista lipsahdin 8,5-8min/km tahtiin. No sykkeethän siinä pomppasi 135-148 väliin, piti kävellä, tuli entistä enemmän kylmä ja soppa oli valmis. Onneksi matkasta oli tässä kohtaa jäljellä enää reilun kilometrin verran.

Matkaa kertyi tälläkin lenkillä 10,6km yhteensä, eli ihan kelpo lenkki meikäläiselle kun vielä harjoittelen :) Keskisykkeet olivat lopulta 138 eli se lopun tempoilu teki kyllä tenät hienolle PK lenkille, mutta yritys oli kovaa. Yksinään oli pirun vaikea juosta rauhallisesti ja oli aikaa kuunnella omaa kroppaa ihan erilailla. Tylsää tietyllä tavalla, mutta ihan ok reissu. Mieluummin silti seurassa juoksisi noita pitkiä pätkiä.

Maratonkoulussa osa 2 - Kuola poskella kuntotestissä

Läksin Tampereen maratonkoulun järjestämään juoksukouluun tavoitteenani taittaa maraton tai ainakin puolikas kesän 2016 päätteeksi. Miksi mennä kouluun, jos pitäis osata jo? No siksi että valmentaja tarvitsee valmennusta itsekin. Ulkopuolinen näkee paremmin ja ryhmäpaine tsemppaa eteenpäin.

Toinen osuus juoksukoulussa oli reilut pari viikkoa sitten ja aiheena oli kuntotestit ja niiden tulkinta, sekä hieman asiaa ravinnosta. Testit suoritti Kuntoritarit. Samalla puhuttiin etukäteen miten meidät tullaan jakamaan ryhmiin testitulosten perusteella. Näille ryhmille luodaan sitten jokaiselle omat treeniohjelmat.

Testeistä tuli tietoja sähköpostilla, FB-ryhmässä ja ensimmäisen kokoontumisen yhteydessä. Koko ajan toisteltiin että jokaisen tulos on jokaisen oma juttu, muihin ei pidä itseään verrata ja jokaisella suunta on ylöspäin vaikka tuloksissa lukisi mitä kauheuksia. Korostettiin että on tärkeää saada oikeaa dataa meidän kuntotasosta, kynnysvauhdeista jne. jotta saadaan laadittua asianmukaiset treeniohjelmat meille. Itselleni homma kuulosti hieman toistolta ja ylisuojelevalta, mutta niinpä vaan testipäivänä meikäläisen sykkeet olivat korvissa ja ahdistelin orastavia "paskoja tuloksia".

En tiedä mikä siinä on, mutta joka kerta kun on maratonkoulua on todella maunea keli.

Päivä oli pitkä. Muistaakseni 36 testattavaa tarkoitti sitä että vaikka aamusta lähtien ahkeroitiin niin meikäläisen numerolla 31 alkoi olla jo ilta kun oma vuoro koitti. Kun aikataulut olivat hieman joustavat, niin ei uskallettu syödä lounasta omien ryhmäläisten kanssa. Ettei sitten oksenneta sitä kun viimeinen "urku auki" kiekka pitäisi juosta. Olin itse aamiaisen jälkeen syömättä viisi tuntia ellei välipalana popsimiani marjoja lasketa. Toisaalta testin aikana oksetti, joten oli ihan hyvä ettei ruokaa ollut palautettavaksi asti.

Omaa vuoroa odotellessa käytiin läpi Juoksija-lehden tilausmahkuja, tulosten tulkintaa ja tulevia harjoitusohjelmia. Käytiin me pienellä happihyppelylläkin odotellessa ja samalla kannustettiin muita juoksijoita testiradalla. Valmentajat tekivät aikamoisen maksimitreenin hölkkäämällä valmennettavien kanssa testirataa ees taas etenkin maksimikierrosten kohdalla. Kannustukset olivat tiukat ja veikkaan että suurella osalla (minä mukaan lukien) olisi testi jäänyt puolitiehen ilman vetoapua.

Ensin otettiin lähes kaikki vermeet pois että päästiin kehonkoostumusmittaukseen

Testi eteni siis jatkuvasti nousevalla kuormalla ja testiradan pituus 500m juostiin joka kiekalla kahdesti. Ennen aloitusta päälle puettiin sykemittari ja napattiin ekat laktaattiarvot sormenpäästä. Sitten sai lähteä matkaan. Ekan kiekan tavoitesykkeet minulla oli 120 ja seuraavankin vielä 130. Eli hitaasti sai kiiruhtaa. Ekalla kiekalla tuntui ihan mahdottomalta mennä niin hiljaa että sykkeet olisivat pysyneet aisoissa. Jännitti ja meinasi koko ajan karata mopo keulimaan. Mutta kävellen siis molemmat. Kilsan jälkeen kiltisti verinäyte ja matkaan takaisin.

Kolmannella kierroksella pääsin jo hölkkäämään. Tavoitesykkeet 145, mutta tuloslapun mukaan keskisyke meni kahdella yli tuosta. Syytän minua jututtanutta valmentajaa ;) Yleensä ryhmäliikuntaa ohjaamaan tottuneen henkilön sykkeet eivät paljoa karkaa puhumisesta, siksipä pärjäsin tuolla 147 keskisykkeellä. Tässä kohtaa myös laktaateissa näkyi oma harrastuspohja. Alun pienen nousun jälkeen ne seuraavilla kerroilla olivat jopa matalammat kuin hitaammilla vauhdeilla. Ilmeisesti löytyi ne sykkeet joita olen hinkannut riittävästi, eli niiden kohdalla elimistö pystyy poistamaan laktaattia helpostikin. Testaaja horisi jotain urheilijan kynnyksestä ja minä kysyin sanooko hän niin kaikille naisille ;)

Sitten tavoiteltiin 160 sykkeitä ja tossua sai laittaa jo toisen eteen vauhdikkaammin. Noin kahden metrin mittainen mäki oli pakko tälläkin kierroksella kävellä. En ole selkeästi mäissä parhaimmillani... Seuraava kierros 170 sykkeillä ja alkoi ho hengästyttää. Ei tehnyt mieli enää jutella. Toisaalta testaajalle pystyin verikokeen aikana heittämään perinteistä huonoa läppää. Kuulemma tässä kohtaa kirkkaanpunaiset poskeni antoivat ymmärtää että jonkin verran rasittavaa homma jo oli. Ihmettelin lähinnä miksei aiemmin.

Yritin ottaa vauhdista sykemittarista kuvaa... Hienosti onnistuin?

Viimeinen kierros ja urku auki. Eli saa vetää niin lujaa kuin koneesta lähtee. Mukaan lähti Hannu joka ensimmäisenä karjaisi että kilsa on pitkä matka, ei saa mennä niin lujaa. Ähisin että "urku auki on urku auki" mutta kiltisti himmasin hieman sprintterin tahtiani. Ehkä sillä tahdilla olisi jaksanut 400m juosta :) Hannu selitti että kun hän pääsee minun ohitseni on tarkoitus ottaa hänet kiinni. Jännästi vaikka en yhtään enempää himmannut oli Hannu edessäni hyppimässä keijukaisen kevein askelein. Jupisi jotain siitä että "tulee tulee"... ja minä vastasin että "kerron mikä tulee ***" pysähtyen hetkeksi kakomaan hengitysteistä limaa ulos. ÄLÄ JÄTÄ KESKEN, PYSTYT KYLLÄ!!! Ja sitten taas matkaan. Hannu hölkkää kevyesti, minun näkökenttäni on putki enkä pysty sanomaan mitään muuta kuin kakomaan ilmaa ulospäin vinkunan säestyksellä. Hannu höpöttää että loppumatka on alamäkeä että kipitä kipitä. Ei tunnu alamäeltä, tuntuu raskaalta. Taistelen testiasemalle, Reijo nappaa kädestäni kiinni ja pysäyttää mittarin kun pidän ovenkarmista kiinni ja huojun silmät kiinni. Seuraava etappi on päästä portaikkoon istumaan minuutiksi. Laktaatit mitataan vasta sitten.

Viimeisellä kiekalla olen todellakin saanut maksimit irti. Laktaatit ovat 10,5 ja mittaussormesta pulppuaa verta muidenkin tarpeisiin. Kiertää veri ja maailma pyörii päässä. Kuuman ryhmän kohtalotoveri istuu viereen eikä pysty hänkään sanomaan mitään. Urku auki on tultu. Tuntuu sanomattoman pahalta ja hyvältä yhtä aikaa. Luin jälkikäteen netistä että tavallisella kuntoilijalla testi lopetetaan kun laktaatit nousevat yli 8. Urheilijoilla pitää lukeman olla yli 10. Noh, minä pajautin sen urheilijan tasolle laakista. Sen verran kova pomppu oli elimistölle 170 --> 184 välillä.

Tulokset saapuivat testiä seuraavalla viikolla. Omaksi yllätyksekseni olin tasaisen vahva kaikissa kolmessa lohkossa; aerobinen, anaerobinen ja maksimi. Olisin olettanut että jumppaohjaajan syndrooma syöksisi peruskunnon jonnekin susisurkean ja naurettavan rajoille ja että toisaalta ylärekisterissä olisin ihan hillittömän hyvä. Vaan ei, silkkaa keskinkertaisuutta kaikkialla. Vaan eipä siinä, nyt tiedetään mitä ja miten treenataan.