Sanottakoot ihan alkuun että kiitos kinesioteipistä ja Teron tsempistä. Maaliin tultiin, eikä aika ole paskempi, vaikkakaan se ei ole tavoitteenmukainen. Elämäni ensimmäinen puolimaraton on ahkeroitu aikaan 2 tuntia 28 minuuttia ja 41 sekuntia. Kaksi ja puolituntia oli ehdoton takaraja jonka itselleni asetin. Onhan tuo sen alle.
Lähdössä kohtasin "julkkiksen", eli
Paljasjalkamatin. Oli ihanaa tavata livenä henkilö jonka blogia olen lukenut ja jonka tekemistä arvostan kovasti. Alkoi tuntua naurettavalta palella, kun toisella ei ollut kenkiä ollenkaan hyytävässä tihkusateessa.
Lähtölaukauksen koittaessa oli jo valmiiksi pissahätä. Ajattelin että eiköhän tästä kärvistellä seuraavalle vessapisteelle. Noh... se olisi tullut vastaan vasta yli 10km kohdalla stadionilla tehdyllä kierroksella. Ei auttanut kuin ottaa aikaan hittiä ja syöksyä puskaan jo ennen kaupin metsiä. Ei tuossa muuten mitään, mutta kun oli kerran "pysähtynyt" alkoi kynnys pysähtymiseen tai kävelyyn vaihtamiseen madaltua kerta kerralta. Juomapisteen kohdalla toki, mutta osittain myös niiden välissä otettiin muutamia kävelyaskelia. Kaupin kääntöpisteen kohdalla alkoi tuntua tosissaan pahalta etureisissä ja vatsanpohjassa. Otettiin noin 200 metrin kävely, jonka aikana minä kiroilin ja Tero kertoi ettei peli ole vielä menetetty. Kiitos siitä!
 |
| Numero, putkihuivi ja mitsku <3 |
Juoksuun pääsin silti takaisin ja stadionille tultaessa homma jopa rullasi. Stadionin juottopisteen pysähdys/ kävely oli virhe. Juoksusta katosi täysin rytmi ja rullaus. Urheilujuoma napsahti vatsanpohjaan kirveltämään ja röyhtäisytti. Tuntui että jalat on käyty vaihtamassa kahteen puupökkelöön.
Kun kurvasimme stadionilta ulos, saapui ensimmäinen maaliin. Voin väittää ettei yhtään kyllä motivoinut juosta enää mihinkään. Itse olet puolivälissä, tekniikka hajoaa ja tuntuu pahalle ja joku hyväkäs juoksee hyvävoimaisena juuri samalla hetkellä maaliin. Koitin repiä huumoria siitä, että reittiopas sanoi vahingossa "Voittajan aika oli noin 2 tuntia ja 15 minuuttia". Oikeasti tunnin vähemmän. Mitäs pienistä :) Samalla mietin, että tuskin koskaan olen juossut lenkillä 11km aikaan tunti ja vartti. Hyvä minä.
Koko matkan satoi enemmän ja vähemmän. Välillä piti löytää voimaa ja hallintaa loikkia lätäköiden yli tai säilyttää tasapaino lillingiksi muuttuneella nurmikolla. Pahin hetki tuli 14km kohdalla, jossa en enää voinut jättää huomiotta alustaan hallitsemattomasti lätsähtäviä jalkapohjia ja 200m kaltevalla pätkällä kipeytynyttä pakaraa. Pari kilsaa oli juostu näistä välittämättä, mutta sitten ei mahtanut mitään. Ihmisiä valui ohi, minä ryyppäsin omasta pullosta vettä ja kävelin ja taas kerran kiroilin. Tero jutteli mukavia, tsemppasi ja kyseli mihin tuntuu pahimmalta. Käytii läpi keskustelu, jossa totesin että tosiasiassa jalkapohjiin ja pakaroihin sekä etureisiin sattuu jokatapauksessa, käveli tai juoksi. Ainut ero oli että pohkeisiin sattui kävellessä, mutta ei juostessa. Viisaana päätelmänä 15km reittimerkin kohdalla nostettiin vauhti takaisin juoksuun ja uhosin etten enää kävele.
No sitten tuli se reitin ainut ylämäki... 2/3 tahkottuani vahingossa homma lipsahti kävelyn puolelle. Noh juoksu jatkui heti mäen päältä. Tero kehui että vauhtia olin saanut nostettua ja juoksu vaikutti hyvälle. Ei puhuttu siitä mikä oli tuntuma, mutta sitten tuli pakollinen kävelypätkä Arboretumin puolivälissä juomapisteen jälkeen. Tuossa oli todella tujua urheilujuomaa, ja se iski vatsaan todella kovasti. Olisi pitänyt jättää eka hörpyn jälken suosiolla juomatta.
 |
| Näillä koitin ensin lämmittää lihaksia ja jälkikäteen ensiapuna hieroa alaselkää. |
Arboretumin maisemien loppuessa pyysin uskollista tsemppariani laskemaan joko 2,5 tunnin haamuraja oli karannut, kun 2h 20min jäniskin oli ohittanut meidät tuossa 1km kävelypätkällä. Tero laski, ja totesi että jos viimeiset 3km tulevat 7minsan vauhtiin niin ollaan kevyesti loppuspurtin kera alle 2,5 tuntia. Ja eikun töppöstä toisen eteen.
Viimeinen 1,5km tuntui siltä että itku tulee. Noidannuoli iski, ja juoksuasento hajosi lopullisesti. Yritin korjata selkää kivuttomaan asentoon, juoksin jopa silmät kiinni pätkiä. Tiesin, että jos hidastaisin tahtia jäisi juoksu siihen. Tero koitti tsempata ja houkutella loppukiriin. Hyvä ohje siitä että askelta pidennetään 1cm valui kyllä hukkaan. Sen verran siitä oli iloa, että hirtehisen huumorin ystävänä sain kivun keskeltä puristettua hymyn. Hymy vapauttaa elimistöön endorfiineja ja ohikiitävän sekunnin selässä tuntui vähemmän pahalle.
Juosten maaliin, ei tuulettelua. Huomenna tämä juoksu voi tuntua voitokkaalta, mutta nyt vielä harmittaa. Aika on ihan eri, kuin se mitä lähdettiin hakemaan. Loppukiriä ei tullut ja harmittaa, että olin niin loppu. Pää on kuitenkin auki, ja ensi vuonna voidaan juosta vaikka mitä!
